Lauantai ja olen yksin humalassa.. kotona mutta yksin.. kämppis poikaystävänsä luona.. Ennen joimme pullon kahdestaan, nykyään juon kait n. puolet yksin.. Hän on poissa.. osa massaa jota en enää tunne. Yritän nähdä tyyppiä jota tapailen jo varmaankin kolmatta kuukautta. Ikinä ei sovi enkä luota häneen. Maailman kiltein ihminen. Ehkä juuri siksi ajattelen että hän vierastaa minua. Humallun usein, luen baareissa kirjoja ja runoja, en enää välitä itsestäni, tupakoin. Arkipäivinä juon osaksi myös että voisin polttaa sisällä. En enää ymmärrä itseäni tai ympäröivää maailmaa. Jos tämä tyyppi nyt jättäisi minut vaipuisin pohjaan kuin kivi. Olen jo matkalla, tuntuu siltä vaikka kaikki on hyvin. Kämppis varoitteli etten vetäisi perseitä vaikkei hän tullut. Jossain vaiheessa kaikki sellainen on vain liian myöhäistä. Tapasin baarissa tämän tyypin ystäviä. Yksi kysyi millos olen nähnyt häntä viimeksi, ikäänkuin tuomiten minua vaikka olen yrittänyt, vitutti. Nyt olen vain surullinen. Haluan nähdä ihmistä, mutta jos hän ei niin mitä voin tehdä? En kai ole taas masentumassa, ikäänkuin en tunnistaisi oireita. Ikäänkuin millään ei olisi mitään järkeä, mielekkyys kadonnut elämästä, löysin sen  joskus, nyt taas kadotin. Pää on avoin, olen liian haavoittuvanen, silti itsekäs olo. Eikä kukaan ole läsnä. Miksen keksi ratkaisua, vastauksia itseeni joka laahustaa kalenterin mjukana kuin mikäkin zombi. blaa blaa blaa, kukaan ei välitä ym...