Söin viimeksi maanantaiaamuna. Tänään ei tarvitse mennä kouluun, nousin vasta. Luin kirjaa, Jean Rhys, Huomenta, keskiyö. Rakastan tätä tunnetta, ikäänkuin olisin hänen kanssaan Pariisin kuppiloissa, joisin Pernod'ta humaltuen kaltaiseni kaupungin kaduilla, eläisin. Haluan muuttaa Helsinkiin, siellä ainakin on baareja, ja boheemisukulaisia, joiden humalanhuuruisiin elämiin voisin tunkeutua, elää. Vaikka onnettomana, mutta onnettomuudessa on jotain hohdokasta, jos se on kuorutettu itsetuhoisuudella ja tekee elämästä suuren. Vasta, kun ei pysty, se muuttuu sietämättömäksi. Huomenna tajuan, etten pysty, kun yritän lukea kokeeseen, yritän kait jo tänään. Katsoin ikkunasta ja sataa lunta, isoja pumpulinpehmeitä hiutaleita, ensilumi ja tällainen unenomainen olo, täydellistä. Ensilumi satoi silloin, kun kuukautiseni alkoivat, heräsin aamuyöllä pimeyteen ja lunta satoi kuten nyt, unenomaisesti, ottaen valtaansa kaiken harmauden, puhaltaen maailmasta pois kaiken kovuuden, sivellen asvalttia kuten pumpuli ihoa. Olen aina suhtautunut lumisateeseen symbolisesti, suhtautunut siihen pelastavana voimana, saan viattomuuteni ja rauhan takaisin, kun katson lumisadetta, rakastan lumisadetta kuten rakastan elämää, surumielisesti. 

"Jos joku olisi tullut minulta kysymään, haluaisinko syntyä, olisin vastannut 'En'. Olen varma että olisin vastannut 'En', mutta kukaan ei kysynyt. En ole täällä omasta vapaasta tahdostani. Se mitä minulle tapahtuu - ei miltei koskaan tapahdu omasta vapaasta tahdostani. Ja siksipä sanonkin usein itselleni: Sinä et pyytänyt että syntyisit, sinä et tehnyt maailmaa siksi mikä se on, sinä et tehnyt itsestäsi sitä mikä olet. Miksi piinaisit itseäsi? Mikset hyväksy elämääsi sellaisena kuin se on? Sinulla on siihen oikeus; et sinä kuulu rikollisiin. Kun ihminen ei ole rikas, voimakas eikä vaikutusvaltainen, hän ei voi ollasyyllinen."           -Rhys 

Olen ihastunut yhteen boheemisukulaisieni ystävistä, alkoholistiin, keski-ikäiseen runoilijaan. Olen myös rakastunut sukulaiseeni, samanikäiseen, jo vuosia. Näinä hieman viattomina hetkinä tuollaiset puhtaat ja hieman hävettävät tunteet tulevat mieleen. Haluaisin lähteä tästä koulusta, pelkäämättä, välittämättä mitä minulle tapahtuu, mitä käy tulevalle ammatilleni tai valmiiksikartoitetulle elämälleni. Haluaisin löytää ystävän jonka kanssa matkustaa, rahattomana seikkaillen Keski-Euroopan baareissa, jonkun syvällisen ja huolettoman. Haluan unohtaa nykyisyyden, olla pelkäämättä elämää, puhua syvällisesti ja opiskella filosofiaa. Haluan opiskella filosofiaa Helsingissä. Vaikka olin keskinkertainen ja paniikissa kokeista lukiossa, haluan opiskella filosofiaa, estetiikkaa, vaikken tiedä tarkalleen mitä se sisältää, tutustua ihmisiin jotka opiskelevat filosofiaa Helsingissä, pohtia kysymyksiä, joilla ei ole käytännön merkityksiä, löytää elämästä syvyyttä, joka ulottuu huomisen tehtävien palautuksen panikoinnin ulkopuolelle. Haluan itsetuhoitua syvällisimmissä puitteissa, itsetuhoutumisessa on jotain herkullista, vaikka eilen lopulta voin hyvin ja puhuin normaalin kämppikseni kanssa. Tänään pitäisi tehdä mahdottomasti koulutehtäviä, en jaksa enkä erityisemmin halua, ei kiinnosta, nyt ei kiinnosta, koulussa olisin paniikissa, mutta nyt ahdistus ei innosta, olen antanut itselleni taas luvan viiltää, kait minulla on sen veran itsesuojeluvaistoa jäljellä, että yritän välttää tilanteita, joissa voisin tätä mahdollisuutta käyttää. Taidan jättää tentin perjantaina väliin, olen hullu jos kuvittelen, että voisin lukea tänään tai huomenna, perjantaina lähden Helsinkiin, voisin lähteä jo ensimmäisellä bussilla ja harhailla kaduilla päämäärättömästi iltaan, tavata sukulaisia. Jos selittäisin opettajalle, että minulla on huomenna psykiatriaika ja olen hieman masentunut ja kait voin mennä seuraavaan kokeeseen ja kait hän antaa anteeksi kiittämättömyyteni ja heikkouteni, ei kait maailmani tai opintoni kaadu jos en tule perjantaina kouluun. Päästän itseni pälkähästä ja seuraavat päivät muuttuvat onnellisiksi, eivät ahdistavimmaksi tähänmennessä. Voisin sanoa psykiatrille että näethän, en jaksa, en mene huomenna kokeeseen, minulla on uusi arpi, en kestä, ei kait minun pidä todistella että ansaitsen olla täällä koska en  tiedä ansaitsenko vai onko tämäkin turhaa, normaalia ja väliaikaista masennusta, syömättömyyteeni en halua hoitoa, se on pelastusrenkaani, tekee täällä olosta edes hieman itsetuhoiselta kannalta katsoen merkityksellistä. En voi mennä perjantaina kokeeseen (Mew and the glass handed kites soi taustalla ja kaikki ongelmani tuntuvat taas siedettäviltä seuraavat päivät, vasta maanantaina, kun palaan, alkaa helvetti, epäilen )