Jotenkin tyhjä olo. Tyhjääkin tyhjempi. On sellainen tunne, että kaikella minulle tärkeällä ei ole merkitystä, koska pohjimmiltani tiedän sen. En tiedä onko nämä minun kaikki ongelmani sen seuraus vai syy. Tänään oli koulussa hauskaa ja osasin. Sitten tulin kotiin ja söin puolikkaan piparkakkutalon ja viilsin. Hyvin pienen jäljen, ranteeseen. Ei sitä edes tunne iholla, mutta se näkyy. Tajusin vain tyhjyyden kaikessa laajuudessaa. Miten nyt, kun uskon, että lääkkeen takia olen tasapainoisempi, en ahdistu enkä juurikaan masennu tai itke, voi elämän merkityksettömyys olla näin selvää. (Huomenna psykologi taas, pitää kysyä miten uusia resepti.) Jos en ole laiha, kun menen kotiin, en ole minkään arvoinen, niinkö. Kysyn itseltäni mikä on niin hankalaa siinä, etten syö tai syön niin vähän kuin mahdollista seuraavaan hieman yli viikkoon ja tajuan kuinka turhaa tämä on. Tämä kaikki. Joka oli tavoitteeni koko syksyn. Tämä hetki ja täydellisyys yhtenä päivänä. Viaton halu tuntea itseni täydelliseksi jouluna, haluttavaksi erään henkilön edessä, tämä liittyy kylläkin enemmän minuun. Niin paljon enemmän minuun. Tämä on totuus ja olen säälittävä. Ei, en säälittävä vaan typerä, pilaan elämäni aina tämän henkilön edessä, joka osaa saada minut tuntemaan itseni maailman epätäydellisimmäksi henkilöksi. Hävettää.. ja jos.. kun.. nyt ehkä alan tajuamaan tämän kaiken merkityksettömyyden ja oman typeryyteni ja elämän typeryyden. Kaikki hajoaa osiin edessäni, koko maailma ja se tuntuu niin järjettömältä, sattumanvaraiselta, absurdilta, että en näe järkeä kaikessa mihin pyrin, en osaa uoda sille merkitystä. Ikäänkuin osaisin imeä kaiken ilon elämästäni katsomalla sitä kolmantena osapuolena. väsyttää..