Olen masentunut, melkein parempi, että olisin kuollut, vaikken mitenkään erityisesti halua kuolla. Masentaa niin. Matka oli juuri niin ihana kuin kuvittelinkin ja ostin vaatteita, turhaa täällä käyttää muita kuin niitä vanhoja, niin pieni kaupunki enkä välitä. Kämppis oli tullut, mukavalta vaikutti, en vain jaksaisi yrittää, mutta en halua vaikuttaa epäkohteliaalta. Haluaisin ystävystyä, mutten jaksa. En tiedä pitääkö minun nyt ruveta syömään täällä.. huomaako kämppis jos en syö. Tämän ongelman edessä väsyn ja en jaksa, haluan mennä kotiin. Tullessa eilen oli kauheaa. Sain jonkun paniikkikohtauksen, kun juna lähti ja piti käydä vessassa itkemässä, koko matkan oli itku kurkussa, tunteja. Päätin alkaa lukemaan kirjoja, joka päivä vähintään tunnin, koska ne rauhoittavat ja antavat tyydytystä. Kaikki tuntuu niin vaikealta. Söin itseni kolmeen kertaan viikonlopun aikana ähkyyn, lihonut (?). Katsoin äitiäni tietoisena siitä kuinka ikävä minulla tulisi, on nyt, häntä ja tunsin sen hetken täydellisyyden, itken hiljaa. Olisin eilen itkenyt hysteerisesti koko illan kuten junassa meinasin (sain hallittua itseni) ellei kämppikseni olisi tullut. En tiedä miten tänään. 

Tietty uupumus- Oodi tavaroille. Ihana, kannattaa käydä lukemassa, piristyin hieman ja muistutti hieman siitä lapsuuden viattomasta olosta, joka tulee joskus tavaroiden ja elämän kanssa.