Lähdin vain surffailemaan netissä ja hain googlesta hakusanalla yksinäisyys. Vastaan tuli blogi. Itku jota olin aina tilanteeni muistaessa vääntänyt koko aamun loppui. Rauhoituin ja tämä hetki ei enää tuntunut niin yksinäiseltä. Etsin muitakin blogeja ja lopulta loin omani. Uteliaisuudesta vaikken tiedä mitään näistä. Ajattelin jos tämä auttaisi. Yksinäisyyteen. Nykyisyyteen, jota joku voisi kutsua elämäksi, mutta jota minä kutsun ahdistukseksi, masennukseksi, jatkuvaksi itkuksi ja väsymykseksi. Ja ennen kaikkea koti-ikäväksi. Järkyttäväksi koti-ikäväksi pienessä kaupungissa, josta en tuntenut ennestään ketään, jossa ei ole mitään ennestään tuttua. Luulin, että kestäisin, toivoin, etten masentuisi. Että lukiossa minua vaivannut hoitamaton jonkinmuotoinen tarkemmin märittelemätön Mielenterveydenhäiriö, ei palaisi. Jatkoa toivottavasti myöhemmin. Jos tästä tulisi se ikkuna jota olen elämääni, pieneen huoneeseeni kaivannut.