Mä en osaa jotenkin enää lukea kokeeseen. En tiedä olenko ikinä osannut. Miten ihmeessä selvisin läpi lukion.. enkä vielä edes saanut hirveän huonoja papereita, keskiarvon yläpuolella. Miten musta on sitten niin vaikeeta  oppia jotain ulkoa? Enkö osaa keskittyä, pelkäänkö.. vai enkö osaa ottaa tota koetta tarpeeksi vakavasti, että panikoisin. Luen kokeisiin aina hirveän pelon valtaamana. "Entä, jos en pääse läpi?" Nyt, kun opettaja on sanonut, että kaikki pääsevät läpi.. mun kunnianhimo ei mene yhtään sen pidemmälle. Kunhan vain pääsen läpi eikä tarvitse panikoida samasta aiheesta enää toistamiseen.

     Oon syönyt normaalisti tänään.. verrattuna.. Se kyllä vain harhautti kokeeseenluvusta, ei auttanut. En kaipaa täyttä oloa ollenkaan. Jotenkin silloinkin on kokoajan miettimässä pitäisikö syödä, olenko vielä ylittänyt päivän kiintiöni, onko sopivaa naiselle ottaa näin monta annosta. Ei mitenkään selvänä ajatusreaktiona vaan epämääräisenä tunteena, joka tuli aina, kun kurotti jo toista välipalaa kohden; miten tämä on tyydyttävää? Syyllisyys vei siitä kaiken ilon ja jäljellä oli vain epämääräinen muisto, että joskus tämä ruoka oli hyvää ja yleensä syön tätä tähän aikaan television ääressä kuten perheenikin, joten en voi kyseenalaistaa tätä. Olen hämmentynyt. Että osaan näin helposti syödä normaalisti, ilman syyllisyyttä. Syömättömyyteni taitaa oikeasti olla vain itsetuhoa, kidutusta, jolla korvaan sille vaihtoehtoiset jäljet ihollani, hallintaa ja rajoittamista, hajoita ja hallitse, divide et impera. Ensimmäistä kertaa kuulen tuota käytettävän omaa kehoa vastaan. Ehkä nämä kaksi itsetuhon muotoa ovat muuttuneet päässäni vaihtoehdoiksi. Enhän liiku tai voimistele ylettömästi, en tunne suurta syyllisyyttä syötyäni, enemmänkin hämmennystä enkä ole niin kiinnostunut kilojeni vähenemisestä kuin minun olettaisi olevan, vain siinä määrin, kun se heijastaa itsetuhoisuuttani. 

     Tehtiin tänään koulussa omakuvat jonkin modernin tyylisuunnan mukaan. Tein ekspressionistisen muotokuvan itsestäni punaisella, valkoisella ja mustalla, maalasin vierelleni Absinth-pullon. Mielestäni siitä tuli hieno, mutta muut näyttivät ohittavan työni epäröiden, niillä tunneilla ei kehuta ketään ilman negatiivisia "rakentavia" kommentteja. Opettajan oli pakko epämukavan oloisesti vilkuillen työtäni julistaa miten häntä ärsyttää, että ala-asteella lasten mielentilaa arvioidaan heidän piirrustustensa perusteella. Eihän se, että työssä on paljon mustaa -vilkaisten hermostuneena minuun päin- kerro mitään. En edes osannut katsoa työtäni siltä kannalta, kuinka "häiritsevä se oli".. saattoi olla hyvinkin. Kiertelin katsomassa muiden töitä ja minun työni oli muihiin nähden ehdottomasti yksi persoonallisimmista ja taidokkaimmista maalauksista mitä näin. En ymmärrä miten muilla ei tule luovaa "kohtausta", kun opettaja kerrankin antaa kaikkien työskennellä ilman pilkuntarkkoja ohjeita ja hirveätä nipottamista siitä kuinka "tämä viiva on puoli senttiä vinossa, etkö sitä itse huomannut".. jopa vastasin, kun opettaja kysyi ja kysyin vielä lisää, kun jäi epäselväksi, en ikinä puhu tunneilla. Enkä ole puoleen vuoteen tehnyt mitään mielestäni erityisen hienoa maalausta tai piirustusta.. kaipasin luovia kohtauksiani valvotuissa oloissa, joita sain aina lukion kuvistunneilla. Tämä kyllä taisi olla ainut lajissaan, ensi viikolla jatkamme taas teoriaan ja palaamme nipottamiseen.       

     Huomenna kotiin.