En jaksa enkä pysty, en halua olla täällä, itken. Soitin kaksi epämääräistä puhelua äidilleni ja yritin kertoa, että olen masentunut, mutten pystynyt sanomaan sitä ilman, että olisin alkanut itkemään ja nyhkyttäminen toiselle puhelimessa, kun on toisella puolella maata, ei ole mielestäni reilua. Miten ihmeessä pystyn menemään huomenna kouluun, minun piti raahata itseni tänäänkin ulos asunnosta, ehdin silti istua takki päällä tuijottamassa seinää kymmenen minuuttia. Sanoin äidilleni, että olisi ehkä parempi, jos en tulisi joulun jälkeen takaisin ja hän vastasi, että ethän voi ihan tyhjän päälle jäädä. Nyt ajatukseni pyörivät vain lähtemisen ympärillä, että ehkä se tuli hänelle hieman kuin tyhjästä. Mutta siis näin olen ajatellut: en pidä tästä kaupungista, se on liian kaukana kaikesta ja minulla ei ole mitään siteitä tänne. Tänne jääminen vuosiksi olisi siksi ajanhukkaa, sillä todennäköisesti en kävisi tätä koulua loppuun, opetus on liian teoreettistä ja en tunne olevani hyvä missään. Alunperinkin tämä oli kolmas (ja huonoin)vaihtoehtoni. Koska olen lisäksi masentunut enkä edes pysty opiskelemaan kunnolla, ei koulusta keskeytettynä ole hyötyä, jos siis vedottasiin, että opinhan minä sentään jotain. Lisäksi opintotukikuukausia kuluu turhaan, jos en ole varma mitä haluan tehdä. Tänäänkin lähdin aikaisin pienen vastoinkäymisen jälkeen, en jaksanut pyytää apua tai kiinnostua siitä, että jään jälkeen, joka myöhemmin tulee ahdistamaan. Sain todennäköisesti kyllä äitini suostuteltua tulemaan tänne ensi viikonloppuna, mutta en tiedä mitä huomenna sanon opolle (hyökkäävä persoona), joka odottaa minun lavertelevan suurista tulevaisuudensuunnitelmistani, on sanonut niin. Toisessa puhelussa äitini kysyi onko sulla nyt joku kriisi.. ja itkuani niellen sanoin tuota.. öö.. tota.. puhutaanko illalla, en pystynyt, en itkemättä.