Syön nyt ensimmäistä kertaa tänään. Puolikas korpuksi kuivunut ruisleivänpala. Ja toinen kahvikuppi. Ei ehkä ollut maailman fiksuin idea lähteä kouluun syömättä. Tuntuisi kuitenkin tyhmältä syödä lounaan osuus nyt, tai päivällisen. Tulin vasta koulusta ja molemmat jäivät väliin. Outoa logiikkaa. Luon ennätyksiä syömättömyydessäni. Enkä edes tarkoittanut sitä nyt. Pelottavaa toisaalta, mutta se on ehkä viimeisin asia jota haluaisin nyt pelätä. On niin paljon muita. Nyt tuntuu hyvältä tietää syy siihen, miksi tunnen mitä tunnen, yksinkertainen ja hallintaa tuova syy, en ole syönyt. Itkiessä selkeää syytä ei löydy. Tuska ja toivottomuus tulevaisuudesta, kaikesta ottaa vallan ja en pysty järkeilemään itseäni lopettamaan. Tunnen joka kerta kuinka hajoan hieman lisää, ajatukseni kiertävät kehää enkä näe mitään ratkaisua, olen ansassa ja itsetuho palaa. Haluan lähteä kotiin, haluan niin paljon olla kotona, että tunnen sydämeni painuvan kokoon painostavan kotiinlähdön halun alla. Lupaan itselleni, että nousen tänään bussiin ja lähden kotiin ja halaan äitiäni, jota ikävöin enemmän kuin ketään muuta, kunnes lakkaan itkemästä. Ja samalla tiedän, etten voi ja sattuu, kaikki sattuu, joka ikinen ajatus, joka viipyy mielessäni on toista mahdottomampi ja en löydä ulospääsyä. En tunne hallitsevani itseäni. Tämä on parempi, paljon parempi tunne. Olen rauhallinen ja tavallaan hieman tyytyväinen siitä, että olen täällä, koska koulu ei mennyt huonosti, mitään ei jäänyt kesken ja oli mukavaa jutella ihmisten kanssa.        

     Lauantaina taas... on pakko kertoa jonnekin ja purkaa omaa idioottimaisuuttaan. Lauantaina en syönyt lähes mitään, koska siivosin.. kuusi tuntia, kun odotin koulukavereita kylään ensimmäistä kertaa. Jännitti hirveästi, pompin seinille. Alettiin sitten juomaan ja meni ensin viinipullo. Tein sitten Absintista drinkit kaikille, taisin itse ottaa parikin. Ei hyvä idea.. oksensin. Ensimmäistä kertaa elämässäni oksensin juodessani. Että silleen. Osasivat ottaa sekoiluni kohtuullisen hyvin, mutta silti oli ehkä nöyryyttävin kokemukseni. En osannut hallita itseäni, en ikinä osaa (olisin voinut myös syödä, niin mitään ei olisi tapahtunut). Tuntui vaan siltä, että niinpä tietysti. Elämäni, jonka onnistun söhlimään aina. En haluaisi ajatella asiaa enää. Otin opikseni.. taas kerran. Kun alan juomaan, tulee usein kokemuksia, joista pitää ottaa opiksi. Ja olivat juuri ne ihmiset joihin haluaisin oikeasti tutustua täällä. Pelkään mahdollisesti sabotoivani itseäni, että omaan jonkin itsetuhomekanismin, joka lähtee aina käyntiin, kun olen heikoimmillani. Siltä tämä alkaa pikkuhiljaa tuntua. Ja olin ensin niin innostunut siitä, että muutan. Vain pahimmissa kuvitelmissani oletin sen olevan jotain tällaista.  Tämä päivä oli kuitenkin parempi kuin odotin sen olevan ja on mahdollista, ettei huominenkaan ole huonompi ja tästä onnellisena voi jopa olla mahdollista, etten enää itke tänään.