Itken nyt eiliseltä jääneen itkun,  kämppis on poissa. Tänään koulussa oli itsetuhoisin olo tähänmennessä, lukkiuduin pariin otteeseen vessaan ja vein terän jo iholle kunnes pahin meni ohi ja sain rauhallisen olon ilmankin.

     Torstaina lääkäripsykiatrimies.. ihan hyvä, nyt on niin epätasapainoinen olo. Viimeksi vain, kun yritin ensin puhua miespsykologille ahdisti niin, että tärisin enkä saanut suustani aikaan muuta kuin heikkoa piipitystä ja suutuin itselleni sekä sille miehelle hänen jokaikisestä lauseestaan. Nyt olen rohkeampi kuin silloin, luulisin, että pärjään, mutta kuitenkin.. 

     Tänään en ole syönyt enkä erityisesti aio. Matkalla koulusta mietin mitä yritän oikein välttää ajattelemasta, kun näin täytän nauttien päiväni itsetuhoisalla ajattelulla. Tulin tulokseen, että se on tunne. Tunne siitä, että en osaa olla yksin täällä, missään, jatkaa elämääni kodin jälkeen. Etten ole tarpeeksi vahva enkä voi, fyysisesti pysty tekemään tätä, opiskelemaan tai muuttamaan. Menen paniikkiin, koska lähteminen ei kuitenkaan ole mahdollista, ehkä sitten joulun jälkeen, ehkä en palaa syksyllä, mutta en voi lähteä nyt. Ja hyvä niin, koska en nauttisi kotona olosta, katuisin ja vihaisin, se olisi virhe. Syntyy tajuaminen elämästä, jota elän, joka on muuttumattomana samanlaista kaikkialla. Vaihtoehdottomuudesta, joka nykyelämääni liittyy ja ymmärrän umpikujan totaalisuuden käsitteen ja tämä umpikuja on elämäni ja pääni hajoaa, kun vain yritän iskeä päätäni tiiliseinään, murtautua ulos elämästäni ja ymmärrän taas kuoleman todellisena vaihtoehtona kuten joskus ja hajoan.. ja ajattelematta suuremmin mitään todellista teen jotain.. mikä tahansa, jopa kuolema on parempi kuin se tunne.

     piti eilen kirjoittaa tänne mitä sain raapustettua vihkooni junassa, kun olin lukenut kaiken mitä minulla oli mukanani kahdesti, mutta teen sen nyt

     "Pitää lukea, tehdä jotain, jotta mieltäni hallitseva ahdistus ei nousisi pintaan Kaipaan kontaktia, ihmistä, kirjaa, mitä tahansa, jotta minun ei tarvitsisi kohdata itseäni; mahaani vääntävää nälkää tai koti-ikävääni ja yleistä pelkoa ja ahdistusta, jolle en tunnu löytävän mitään syytä. Taas toisaalta syynä on kaikki sillä ajatukseni alkavat kiertää kehää mielessäni, jos annan niiden.. toisin sanoen.. jos aloitan ajatuksieni purun. En ole syönyt aamupalan jälkeen, asia, josta en halua tehdä mitään johtopäätöksiä tai miettiä ratkaisuja sillä ne ovat kaikki toistaan huonompia ja keskenään ristiriitaisia ja miettiminen lopulta vain pahentaisi ongelmaa.. (21:12) Toiseksi, en halua miettiä paikkaa, jossa haluaisin olla, koska saattaisin oikeasti keksiä paikan tai sitten tulisin siihen tulokseen, että elämä olisi kauheaa kaikkialla. Ensimmäinen vaihtoehto olisi melkein pahempi sillä paikka, jonka keksisin olisi lähes varmasti joku muu kuin tämä ja lopullisena johtopäätöksenä olisi joko, että jokaikinen paikka olisi parempi kuin nykyinen tai sitten itku, koska tajuaisin totaalisen mahdottomuuden olla nyt, tänään, huomenna tai milloinkaan lähiaikoina keksimässäni paikassa ja musertuisin siitä syntyvän tunteen alle.. sitten.. en halua ajatella.

     .. ja sitten, kun olen kiertänyt ympyräni (palannut siihen mitä oli ennen tämänkertaista ahdistusta), saanut itseni vakuuteltua nykyisen elämäni mielekkyydestä, vaivun epätietoisuuteen nykyhetken määrittelyn mahdollisuuksista (asia, joka jatkuvassa itseanalyysissäni on oleellisinta). En löydä muita syitä aiheettomalle pahalle ololleni kuin masennuksen tai jonkinlaisen ahdistushäiriön.. toisinsanoen lukionaikaisen tarkemmin määrittelemättämän Mielenterveydenhäiriöni. Ja sitten.. en ole suinkaan umpikujassa sillä löydän loputonta itsetutkiskelun aihetta siitä mitkä monivivahteiset syyt aiheuttivat tämän häiriön palaamisen ja mitkä syyt pitävät sitä yllä.. kunnes taas pääsen tilanteeseen, josta lähdin. Ja elämän(i) tarkoitus oli(kaan)?"   

      Ihan vain ajattelin, että tämä voisi olla valaiseva teksti.. ja taas toisaalta en halunnut lopettaa kirjoittamista, vaikka teenkin niin kohta jokatapauksessa. Aika tämän kirjoituksen jälkeen pelottaa, luulen, että kämppikseni on tullut ja en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, osaanko käyttäytyä ihmisille normaaleilla tavoilla tai, jos en edes yritä, annanko itsestäni erakkomaisen ja oudon mielikuvan, kun en astu tänään kertaakaan keittiöön.